Ekopolis
Ekologinen kaupunki - tulevaisuuden vaihtoehto?
Ekopolis-tutkimushanke toteutettiin vuosina 1993-1996 Tampereen yliopiston asumisen ja ympäristön tutkimusyksikön, Tampereen teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun laitoksen, Teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskuksen (nykyisin yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus) ja Kirkon tutkimuskeskuksen yhteistyönä. Hanke oli pääosin Suomen Akatemian ympäristötieteellisen toimikunnan rahoittama, ja siinä toimivat tutkijoina FT, arkkitehti KImmo Lapintie (hankkeen johtaja), professori Briitta Koskiaho, TT Seppo Kjellberg, arkkitehti, LuK Ari Lainevuo ja YM Ulla Tiilikainen.
1. Ekopolis-hankkeen kytkeytyminen kaupunki- ja ympäristötutkimukseen ja suunnitteluun
Kaupunkien ympäristöongelmat ja niiden ratkaisumahdollisuudet sekä ylipäänsä ekologinen näkökulma kaupunkisuunnittelussa nousivat keskustelun kohteeksi 1980-luvun loppupuolella, kun vuosikymmentä hallinnut virikkeellisyyden, esteettisyyden ja urbaanin city-kulttuurin korostus alkoi vaimeta. 90-luvulle tultaessa se alkoi 'kestävän kehityksen' käsitteen kautta virallistua ja laajentua kaikkialle yhteiskuntasuunnitteluun ja hallintoon; voitanee puhua ainakin diskursiivisella tasolla yhteiskunnan 'läpiekologisoitumisesta'.
90-luvulla myös ekologiseen ja kestävään kaupunkisuunnitteluun ja ympäristöpolitiikkaan keskittynyt tutkimus on laajentunut ja monipuolistunut. Sen 'kovana ytimenä' on perinteisesti pidetty luonnontieteellistä ja teknistieteellistä tutkimusta, liittyen toisaalta suoriin ympäristövaikutuksiin ja systeemisiin riippuvuuksiin, toisaalta mahdollisuuksiin ratkaista ympäristöongelmia teknisiä järjestelmiä kehittämällä. Toisaalta yhteiskunnallisten ratkaisujen ja riippuvuuksien sekä niihin liittyvien maailmankuvallisten ja arvositoumusten merkitys on myös pitkään tiedostettu, ja 90-luvulla onkin nähty yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen ympäristötutkimuksen voimakas lisääntyminen. Melko yleisesti on tunnustettu monitieteisyyden tai tieteidenvälisyyden merkitys ongelmaorientoituneessa ympäristötutkimuksessa.
Toisaalta ei ole aina riittävästi paneuduttu siihen, miten eri tiedeperustoista lähtevä tutkimus muodostaa myös kriittisiä resursseja suhteessa toisiinsa. Esimerkiksi tekstuaaliset tutkimusotteet yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa kohdistavat analyysinsa paitsi arkikielen ja poliittisen kielenkäytön todellisuutta muokkaavaan rooliin, myös tutkimukseen itseensä ja sen soveltamiseen ympäristöpolitiikassa. Silloin esimerkiksi edellä mainittu ajatus luonnontieteistä ja tekniikasta "kovana ytimenä" näyttäytyykin lähinnä retorisena ilmaisuna.
Tieteidenvälisyyttä ei siten voida tulkita vain yhteistyöperiaatteena, jossa kukin tieteenala vastaa omasta "tontistaan", vaan sen on merkittävä myös kriittistä dialogia niiden välillä, ja yhtä lailla kaupunkisuunnittelusta ja ympäristöpolitiikasta vastaavien tahojen kanssa. Ympäristöongelmien ja ekologisen näkökulman sisäänajo merkitsee siten hermeettisten keskusteluympäristöjen purkautumista, eräänlaista dialogista rationaalisuutta. Ekologisen kaupungin tutkimuksessa tätä ei ole useinkaan otettu huomioon, erityisesti pyrittäessä etsimään 'absoluuttisia argumentteja' tietyille kaupunkisuunnittelullisille tai ympäristöpoliittisille ratkaisuille, kuten esimerkiksi kaupunkien tiivistämiselle tai omavaraisille pienyhdyskunnille.
Ekopolis-hankkeessa tätä dialogista rationaalisuutta haettiin toisaalta soveltamalla käytettävissä olevia ristiriitojen ratkaisun ja sovittelun malleja praktisessa päättelyssä ja eri yhteistyömuodoissa (kuten argumentaatioteoriaa ja päämääriä koskevaa dialogia), toisaalta saattamalla yhteen tiedeperustat, jotka perinteisesti ovat muodostaneet kriittisiä vastinpareja suhteessa toisiinsa. Ekopoliksen tutkijat edustivat filosofiaa (Kimmo Lapintie), teologiaa (Seppo Kjellberg), sosiologiaa (Ulla Tiilikainen), sosiaalipolitiikkaa (Briitta Koskiaho) ja arkkitehtuuria (Ari Lainevuo ja Kimmo Lapintie).
2. Osahankkeet ja tieteidenvälisyys
Filosofian suhde praktisiin ja normatiivisiin ongelmiin on pyrkiä ylittämään arvojen ja kiistojen de facto-luonne argumentaation ja kriittisen keskustelun kautta. Argumentaatioteoria tarjoaa siten kriittisen potentiaalin suhteessa niin poliittisiin kuin yksityisiinkin intresseihin, sitoutumatta kuitenkaan välttämättä absoluuttisiin maailmankuvallisiin tai eettisiin periaatteisiin. Kimmo Lapintien tutkimuksissa selvitettiin näiden teoreettisten lähtökohtien sovellettavuutta ekologisen kaupungin konstruointiin (Lapintie 1997a, 1997b, 1997c) ja näin kehitettyä työvälinettä sovellettiin ekologisen kaupunkisuunnittelun keskeisten teemojen tarkasteluun tapaustukimusten (Tampereen keskustan yleiskaavoituksen, Viikin ekologisen asuinalueen suunnittelun ja Helsingin uusien asuinalueiden suunnittelun) kautta (Lapintie 1996a, 1996b, 1997d). Erityisesti argumentaatioteeoreettisesta näkökulmasta kaupunkisuunnitteluun liittyvää kriittistä dialogia voidaan tulosten mukaan pitää varsin huonosti kehittyneenä, ja kehittämistoimenpiteet tulisikin kohdistaa sen edistämiseen, ei niinkään 'kaupungin ekosysteemin' yhä täydellisempään hallintaan tai siihen liittyvään "absoluuttisten" argumenttien hakemiseen.
Teologia puolestaan-paitsi että se lähtee luonnollisesti toisenlaisesta todellisuuskäsityksestä-postuloi tavallisesti absoluuttisen arvo- ja eettisen järjestelmän, mutta sen suhde aktuaalisiin arvoristiriitoihin on-etenkin kontekstualististen tutkimussuuntausten kohdalla-enemmän sovitteleva kuin kriittinen. Teologia hakee oikeutusta erilaisista maailmankuvallisista ja eettisistä lähtökohdista kumpuaville arvojärjestelmille ja tavoitteille, jolloin ongelmaksi jää ristiriitojen ratkaisu ilman "poissulkevan" kritiikin teoriaa. Seppo Kjellbergin tutkimuksissa tämä ongelma pyrittiin ratkaisemaan päämäärädialogien avulla, jossa yksimielisyyden toivottiin löytyvän arvojärjestelmien riittävän korkealta abstraktiotasolta. Analysoidessaan suunnittelijoiden, poliittisten päätöksentekijöiden, kansalaisjärjestöjen ja yhteisöllisiä projekteja toteuttavien kaupunkilaisten erilaisissa diskursseissa ilmaisemia arvopäämääriä ekologiselle kaupungille, Kjellbergin tutkimuksen tuloksena hahmottui kuitenkin dualistisesti virittynyt vastakohtaisuus teknisesti virittyneen "kestävän kehityksen" ja kokonaisvaltaisemmin elämäntavoitteita yhdistelevien, "holististen" arvojärjestelmien välillä (Kjellberg 1996). Asetettaessa eri taustaorganisaatioita edustavia keskustelijoita hahmottamaan keskenään ja yhdessä kaupungin päämääriä ristiriita ei lopultakaan ratkennut, mutta päämäärien sijasta konsensusta tuntui löytyvän lyhyen tähtäimen toimenpiteistä (Kjellberg 1997).
Kun ekologisen kaupungin konstruktiota tarkasteltiin arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun perinteen ja tämän perinteen mahdollisten murtumakohtien ja uusien tavoitteiden perspektiivistä, sen sisällöstä paljastui sekä osin varsin tuttuja, osin tähän perinteeseen kriittisesti suhtautuvia aineksia. Ari Lainevuon tutkimuksissa näiden ainesten moniulotteisuutta hahmotettiin suhteuttamalla ne kaupunkisuunnittelun edelleen vahvaan utopiaperinteeseen, jonka kautta niin hyvän suunnittelun sisältöä kuin suunnittelun rooliakin on rakennettu jo kauan ennen ekologiakeskustelua (Lainevuo 1995, 1997, sekä lisensiaatintyön käsikirjoitus). Ekologiset ratkaisumallit muodostavat hänen analyysinsa mukaan varsin vaihtelevan skaalan suhteessa kuviteltuihin teknologian mahdollisuuksiin, uusien elämäntapojen muotoutumiseen ja suunnittelun rooliin. Yhdestä "ekologisesta kaupungista" ei tämän pohjalta siis voida puhua. Toisaalta suunnittelu ei aina problematisoi niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä, joihin vaihtoehtomallit nojautuvat.
Projektin yhteiskuntateoreettisesti ja -tieteellisesti orientoituneet tutkimukset paneutuivatkin toisaalta esitettyjen ekologisten rationalisointien, utopioiden ja mallien yhteiskunnallisiin ehtoihin, jossa yhteydessä myös itse ekologiakeskustelu kiinnitettiin historialliseen ja yhteiskunnalliseen yhteyteensä. Briitta Koskiaho analysoi varsin laajasti niin ongelmanasettelua kuin vaihtoehtoisia ratkaisujakin niin Suomessa kuin ennen kaikkea Euroopan alueella (Koskiaho 1994, 1997). Hänen kritiikkinsä kohdistuu erityisesti yhden ratkaisun malleja vaastaan, jossa niiden yhteiskunnallisia edellytyksiä ja hintaa ei ole analysoitu. Hänen mukaansa pyrkimykset kaupungin yhä laajenevaan (tällä kertaa ekologiseen) systeeminhallintaan eivät myöskään riittävästi huomioi kaupunkia avoimena, dynaamisena ja kompleksisena systeeminä, joka ei ole tavoitettavissa mekaanisten systeemimallien avulla. Toisaalta ekologiakeskustelu on yksinkertaisuudessaankin nähtävä myös modernin kaupunkipolitiikan ja suunnittelun puolustuksena, modernin projektin jatkeena, vaikka se sisältää myös aidon kriittisiä aspekteja (Koskiaho 1997).
Ulla Tiilikaisen tutkimuksessa ekologiaa on tarkasteltu yhden siihen tiiviisti liittyneen teeman, yhteisöllisyyden kautta. Tämä sinänsä itsenäinen suunnittelun sosiaalinen peruskäsite on esiintynyt toisaalta osana ekologisia utopioita ja kokeiluja, toisaalta ylhäältäpäin rakennettuna välineenä ekologisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tiilikainen on hahmottanut paitsi julkisissa teksteissä, kuten suunnitelmissa ja ohjelmissa esiintyvää yhteisökäsitettä, myös alhaaltapäin nousevaa ekologisen ja yhteisöllisen elämäntyylin käsitettä. Hänen analyysinsa mukaan yhteisöllisyyden alistaminen ekologisten tavoitteiden toteuttamisen välineeksi on yhteiskunnaallisesti erittäin kyseenalainen, ja se on omiaan johtamaan systemaattiseen ohipuhumiseen. (Tiilikainen 1997 ja julkaisematon loppuraportti).
Jos ekologista kaupunkia tarkastellaan tieteidenvälisenä ongelmana edellä kuvattujen osahankkeiden ja projektin aikana käydyn dialogin kautta, voidaan ensinnäkin todeta, että perinteiset kriittiset jännitteet mainittujen tiedeperinteiden välillä heijastuvat myös tähän teemaan. Filosofian pyrkimystä ylittää paikalliset ja historialliset erityisyleisöt suunnitteludiskurssissa (esiemerkiksi argumentaatioanalyysin kautta) vierastetaan jossain määrin yhteiskuntatieteissä, joissa normatiivisuus ja argumentatiivisuus kiinnitetään yhteiskunnalliseen kontekstiin (tästä lähemmin Lapintie 1997a). Teologia taas vierastaa filosofisen kritiikin perusluonnetta, jossa maailmankuvalliset ja aksiologiset lähtökohdat eivät asetu samanarvoisseen asemaan, vaan niiden välillä pyritään myös ratkaisuun. Arkkitehtuurin praktisen toiminnan sisältä taas kritiikkiin on vaikea rakentaa suhdetta, koska se kohdistuu myös professioiden legitimiteettiin (kuten myös yhteiskuntatieteellinen kritiikki) ja niiden käyttämien argumenttien hyväksyttävyyteen. Arkkitehtuurin pyrkimys ratkaista ekologinen kaupunki uusilla, yhteiskuntaan kiinnittymättömillä ja eettisesti perustelemattomilla malleilla tai utopioilla taas, kuten edellä havaittiin, herättää niin filosofian kuin yhteiskuntatieteidenkin kritiikin. Toisaalta arkkitehdille tai suunnitteluteoreetikolle jää tämän keskustelun jälkeen yhä se vaikutelma, että humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen kaupunkitutkimus kykenee vain kritiikkiin tarjoamatta konstruktiivisia vaihtoehtoja.
Ekopolis osoitti hankkeena siten hyvin, miten varomaton olisi ajatus ekologisen kaupungin sovellettavissa olevan ideaalimallin synnyttämisestä eri tieteiden 'yhteistyön' avulla. Toisaalta keskustelusta jää kuitenkin käteen se perustavaa laatua oleva johtopäätös, että ekologinen kaupunki ei todellakaan ole ideaalimalli, vaan että se liittyy pikemminkin suunnittelun ja kaupunkipolitiikan prosessien, kommunikaation ja menetelmien kehittämiseen. Niiden sisällä määrittyy myös eri tieteiden ja niin professioiden kuin 'jalkakäytävätason' kaupunkilaistenkin mahdollinen ja legitiimi kontribuutio.
Tähän tavoitteeseen liittyen Ekopoliksessa myös kehitettiin kaupunkisuunnittelua ja kaupunkien kehittämistä varten soveltuvia käytännön menetelmiä, kuten suunnitteluargumentaation analyysia ja evaluointia (Lapintie 1997b) ja dialogista tarve- ja päämääräkeskustelua (Kjellberg 1997). Näitä ei kuitenkaan tule ymmärtää mekaanisina työvälineinä, vaan pikemminkin kehyksinä, joiden avulla niin innovaatiot kuin niiden tieteellinen kritiikkikin voidaan sijoittaa käytännön toiminnan osaksi.
Asiasanat: ekologia, kestävä kehitys, kaupunkisuunnittelu, argumentaatio, arvoristiriidat, utopiat