KIMMO LAPINTIE
yhdyskuntasuunnittelun professori
WEB-JULKAISUT
ISBN 951-768-148-8. 432 sivua, 30 €
Klassikkojen kääntämisen yhteydessä on tapana puhua ”kulttuuriteosta”, vaikka siitä ei sanan alkuperäisessä merkityksessä enää nykyään ole kysymys. Onhan valtaosa merkittävästä kirjallisuudesta jo melko tuoreeltaan kiinnostuneen yleisön tavoitettavissa englanninkielisenä käännöksenä, ja varsinaisten entusiastien on joka tapauksessa hakeuduttava alkukielisen tekstin ääreen. Suomennoksen idea onkin ehkä siinä, että klassikoista voidaan nostaa painotetummin esille joitain puolia, jotka parhaimmillaan ovat tulleet uudelleen ajankohtaisiksi.
Tällaisesta kulttuuriteosta voidaan puhua myös Jürgen Habermasin 1962 ilmestyneen Strukturwandel der Öffentlichkeit –teoksen kohdalla, joka nyt on saatu suomeksi Veikko Pietilän käännöksenä. Habermas tunnetaan suomalaisessa keskustelussa ennen kaikkea kommunikatiivisen toiminnan teoriastaan sekä jossain määrin myös tiedonintressin käsitteestä, mutta tämä alun perin habilitaatioväitöskirjaksi koottu esitys julkisuuden rakennemuutoksesta on jäänyt vähemmälle huomiolle – osin myös kansainvälisesti, sillä ilmestyihin MIT:n julkaisema englanninkielinen käännöskin vasta 1989.
Jos vanhempi Habermas voidaan nähdä valistuksen viimeisenä puolustajana ja inhimillisen vuorovaikutuksen takana piilevän järjen, ”kadonneen aarteen” etsijänä, nuori Habermas on vielä selvästi kiinni Frankfurtin koulun perinteessä. Se tekee teoksesta tavallaan raikkaamman ja mielenkiintoisemman kuin esimerkiksi massiivinen Theorie des kommunikativen Handelns , jossa filosofis-sosiologinen teoria-arsenaali marssitetaan tukemaan kommunikaation transsendentaalista, ylihistoriallista perustaa. Strukturwandelin strategia on tavallaan käänteinen: Habermas kuvaa laajassa historiallisessa esityksessään porvarillisen julkisuuden ja siihen liittyvän kriittisen keskustelun historiallista muotoutumista ja toisaalta sen rappiota mm. valtion interventionistisen politiikan ja kulutusyhteiskunnan seurauksena. Teos tuo siis nykyisin itsestään selvänä pitämämme ”yleisen julkisuuden” historiallisuuden esille, ja se pakottaa siten myös pohtimaan nykytilanteen historiallisuutta. Toki teoksessa on näkyvissä myös siemenet Habermasin myöhemmälle tuotannolle: porvarillinen julkisuus ei ole hänelle vain historiallinen ilmiö vaan myös ideaali, jonka kautta rakennetaan myös ajankohtainen kulttuurikritiikki.
Käännöksenä Strukturwandel ei ole ollut helppo, mikä näkyy jo keskeisen käsitteen Publikum monimerkityksisyydessä. Pietilän mukaan suomen kielen käsite 'yleisö' merkitsee nykyisin lähinnä passiivisesti kulttuuria ja tiedonvälitystä vastaanottavaa joukkoa, mutta Habermasin tarkoituksena oli nimenomaan tutkia tätä aikaisempaa, julkisuutta hyväkseen käyttävää ja kriittisesti keskustelevaa porvarillista eliittiä. Tätä kuvaamaan Pietilä on valinnut uudissanan 'julkiso'; saa nähdä onnistuuko se vakiintumaan akateemiseen kielenkäyttöön. Muuten hän on valinnut käännökseensä normaalia systemaattisemmin suomalaisia vastineita akateemisille sivistyssanoille (esim. laitostuminen eikä institutionalisoituminen), mikä tekee kielestä hauskan vanhahtavan oloista. Se on toisaalta perusteltua ottaen huomioon teoksen klassikkoluonne. Kun käännösratkaisu on tuntunut vähemmän luontevalta, tekstiin on lisätty myös alkuperäinen saksankielinen termi – välttämätön ratkaisu etenkin sellaisten termien kuin 'valon- tai lumeenheitinyksityisyys' (Scheinwerferprivatheit) kohdalla, joissa lukija luulee ensin lukeneensa väärin.
Julkisuuden rakennemuutos kuvaa julkisen sanan kehitystä varhaisista kirjeenvaihtajista (joiden seurauksena yhä puhutaan lehtien ”ulkomaankirjeenvaihtajista”) sanomalehdistön ja kirjallisuuden varaan rakentuneeksi julkisuudeksi. Tämä kehitys tapahtui sadan vuoden kuluessa Englannissa ja äkkinäisesti vallankumouksen ajan Ranskassa, joista se siirtyi omana variaationaan Saksaan. Julkisuuden logiikka oli kaikkialla kuitenkin sama: nouseva porvaristo tarvitsi julkisuuden valtion kontrollin vastapainoksi, omaa kansalaisyhteiskuntaansa kuten kaupankäyntiä tukemaan. Vaikka valtiovalta valjasti lehdet alkuvaiheessa kontrollinsa välineeksi, ne siirtyivät vähin erin tukemaan porvariston julkisuuteen suuntautunutta yksityispiiriä, salongeissa ja kahvihuoneissa käytävää keskustelua, jolle lehdet ja kirjallisuus antoivat materiaalin.
Järkevä keskustelu julkisista asioista syntyi siten sille otollisessa historiallisessa ja poliittisessa ilmapiirissä – joutuakseen 1800-luvun lopulla taas valtion interventionistisen politiikan uhriksi. 1960-luvun tilannetta leimaa Habermasin mukaan julkisen ja yksityisen piirin rajan hälventyminen: porvarillisen perheen hajoamisen myötä valtio tunkeutuu syvälle entiseen intiimipiiriin, ja toisaalta yksityinen kuluttaminen muodostaa julkisuuden ytimen. ”Järkeään julkisesti käyttämään koulitun sivistyneistökerroksen kaikupohja on murentunut, ja yleisö on jakaantunut järkeään ei-julkisesti käyttäviin asiantuntijavähemmistöihin ja julkisesti vastaanottajiksi asettuneisiin laajoihin kuluttajamassoihin. Näin yleisöltä on hävinnyt tyystin julkisolle ominainen vuorovaikutusmuoto.” (s. 256)
Porvarillinen julkisuus ei Habermasin mukaan kuitenkaan ollut vain tiettyä erityisetua palveleva pyrintö, vaan se muodostui ideologiaksi siinä merkityksessä, että kaikille piti periaatteessa taata pääsy julkisuuteen. Käytännössä se koski aluksi vain koulutettua ja varakasta osaa porvaristosta, mutta pyrkimys samastaa näiden itseään hallitsevien ja omistavien kansalaisten rooli ihmisyyteen (bourgeois = homme) sisälsi historiallisen tilanteen ylittävän mahdollisuuden, ”herruuden purkautumisen pelkäksi järjeksi.”
Tästä perspektiivistä on helppo johtaa Habermasin myöhäistuotannon pyrkimys etsiä menetetyn porvarillisen julkisuuden takaa siihen utooppisesti sisältyvää ”vahvemman argumentin valtaa.” Näin hän myös itse toteaa vuoden 1990 uusintapainoksen esipuheessa, joka suomennoksessa on siirretty järkevästi jälkisanoiksi. Hänen tarkoituksenaan ei suinkaan ole ollut kirjoittaa kuvailevaa historiaa vaan käyttää porvarillisen julkisuuden ja humanismin ihanteita ideologiakriittiseen tarkoitukseen. Mutta kuinka tämä on mahdollista, jos tämä julkisuus toisaalta osoitetaan historiallisesti syntyneeksi ja tarkoituksenmukaiseksi, ja jos sen toisaalta osoitetaan kadonneen yksilötasolle ulottuvan valtiollisen kontrollin ja viihteellistyneen kulutuskulttuurin markkinoille?
Habermasin mukaan humanismin ihanteet viittaavat kuitenkin ”utooppisena voimavarana tuon todellisuuden yli.” ”Näiden porvarillisten ihanteiden lakkauttaminen ja tietoisuuden kyynistyminen rappeuttavat normeja ja arvosuuntauksia, joista ideologiakritiikin on edellytettävä yhteisymmärrystä niihin vedotakseen.” (s. 381) Habermas pyristelee siis tavallaan samassa liemessä, johon Frankfurtin koulukunnan projekti tukehtui. Hänen ratkaisuyrityksensä on tunnettu: ”Siksi olen ehdottanut, että kriittisen yhteiskuntateorian perustat kaivettaisiin syvemmälle. Kommunikatiivisen toiminnan teorian on määrä vapauttaa viestinnälliseen arkikäytäntöön sisältyvät järjen voimat.” (mt.) Habermas on siis modernistinen rakennusmestari munaskuitaan myöten: hän kaivaa ja perustaa syvälle, historiaakin syvemmälle. Postmodernista näkökulmasta voisi kysyä, mahtoiko hän muistaa salaojat. Tai ehkä vielä dramaattisemmin, vuoden 2004 lopun muistoksi: auttavatko perustukset, jos hyökyaalto vie rakennuksen mennessään? Habermasin omaa metaforaa käyttäen, järkevä keskustelu on lopulta kuitenkin kuin tulvauhan alainen saari valtameressä.
Julkisuuden rakennemuutoksessa rakennettu historiallinen kaari on kuitenkin kiehtova ja ajatuksia herättävä, ei vähiten siksi, että Habermasin kuvaama porvarillisen julkisuuden utopia on yhä laajalti nähtävissä niin politiikan kuin lainsäädännönkin ideologisena perustana. Eikö esimerkiksi Suomen Maankäyttö- ja rakennuslain rakentama kuva vuorovaikutuksesta kaavaa laadittaessa perustu juuri ajatukseen yhteen kokoontuvista järkevistä kansalaisista, jotka keskustelevat yleisistä ja tärkeistä asioista, käyttäen hyväkseen tiedonvälistyksen, tutkimuskirjallisuuden ja arviointiraporttien tuottamaa materiaalia? Ja eikö Habermasin argumentti tällaisen julkison katoamisesta tulisi siten myös ottaa vakavasti? Nykyinen televisiota ja iltapäivälehtiä kuluttava massayleisö ei enää vastaa utopiaa alkuperäisestä salonki- ja kahvilajulkisuudesta, eikä internetin ja vuorovaikutteisten pelien sisäänmarssi liene muuttanut kokonaiskuvaa. Usko on silti ilmeisen vahva, vai onko se vain ideologiaa, merkityksessä ”väärä tietoisuus” tällä kertaa?
Habermasin historiallinen analyysi perustuu valtaosin toisen käden lähteisiin, ja välillä hän myös juuttuu melko syvälle filosofianhistorialliseen keskusteluun. Tästä häntä on kritisoitu, mutta luonnollisesti tällaisen synteesin laatimiseksi se on ollut ainoa mahdollisuus. Laajan kaaren piirtämisessä tämä ei tunnu häiritsevältä, mutta ongelmia alkaa kyllä ilmetä tarkastelun siirtyessä johonkin kulttuurin erityisalueeseen. Kirjoittaessaan aikansa massajulkisuudesta Habermas tuntuu muuttuvan äreäksi älyköksi, jota lähinnä ärsyttää julkisuuden pinnallistuminen. Pulma on sama kuin demokratian kohdalla: kun massat pääsevät äänestämään, älyköt saavat voimattomina seurata, kuinka ne menevät valitsemaan Bushin kaltaisia idiootteja valtaan. Ja kun julkisuus on saavuttanut massat, on vain hyväksyttävä että suomalaisen kulttuurin juonenkäänteitä hallitsevat Matin ja Mervin toilailut. Moralistisen tendenssin sijasta ideologiakriitikon olisi alennuttava myös näiden merivirtojen seuraajaksi.
Toinen selvästi liian pinnalliselle käsittelylle jäävä alue on asunto- ja kaupunkisuunnittelu, jonka suhteen Habermasin käsitteistöä olisi kuitenkin mielenkiintoista soveltaa. Muutamaan lähdeteokseen vedoten hän esittää melko kummallisia yksittäisiä huomioita, tavoittamatta lainkaan esimerkiksi porvarillisen kaupungin muuttumista modernistiseksi ja sen tuottamia laajoja tilallisia ja rakennustyyppeihin kohdistuvia muutoksia. Yleisemminkin siirtyessään 1900-luvulle Habermas tuntuu kadottavat otteensa historiaan, ja analyysi tuntuu sekoittuvan kirjoitusajankohdan kulttuurikritiikkiin.
Yhtä kaikki teos on huikea matka yhden aikamme keskeisen yhteiskunnallisen kategorian juurille, ja sen toivottaa mielellään tervetulleeksi kirjahyllyynsä. Valitettavasti vain kirja ei ole esineenä sisältönsä veroinen: nämä liimasidotut kovakantiset painokset tekevät lukemisesta tuskallisen kokemuksen. Aika näyttää, lähtevätkö sivut myös lentelemään yhtä herkästi kuin Habermasin ajatukset.